Sukuseuran perustamiskirja v. 1989

https://ahlforsinsukuseura.fi/wp-content/uploads/Perustamiskokous_1989.pdf

ASMON MUISTELUKSIA

https://ahlforsinsukuseura.fi/wp-content/uploads/ASMON_muisteluksia_2003.pdf

Hannes Leppäkosken saamia tunnustuksia
vuosien mittaan.

Hannes Leppäkoskelle 40-vuotispäivänä 2/1 1927

https://ahlforsinsukuseura.fi/wp-content/uploads/Hannes_Leppakoski.pdf

https://ahlforsinsukuseura.fi/wp-content/uploads/Papan_kirje_30.12.1963.pdf

---

LEPÄNLEHDYKÄINEN 2024, lehden liitteet:

julkaistut jutut kokonaan:

1. Laatokalta_evakkoon1944

2. Teatterikerholaisten ja Jääkärikillan matka Neuvostoliittoon 1965

   ______________________________________________________________________________________________
   
   

1, Laatokalta_evakkoon1944

Koonnut: Pekka Taitto

OLLI TAITTO

HIRVIHAARAN POJAN HISTORIAA

Isäni Olli Taitto syntyi Mäntsälän Hirvihaaran koululla 1.12.1915 opettajavanhempien Eine ja Väinö Taiton vanhimpana lapsena. Mummoni Eine Taitto oli Anna Sofia Tapperin (s. Ahlfors, 1868-1938) vuonna 1890 Mäntsälässä syntynyt tytär. Vaarini Väinö (s. Enckell) oli syntynyt Vanajassa 1890. Avioliittoon johtanut suhde muodostui opettajaseminaarissa Jyväskylässä. He tulivat opettajiksi Mäntsälään 1913, vaari Hirvihaaraan ja mummo vuodesta 1914 aluksi Ehnroosin kouluun. Lasten syntymän ja hoitamisen takia Eine – mummo aloitti opettajana Hirvihaarassa vuonna 1922. He jäivät eläkkeelle Hirvihaarasta keväällä 1950.

Isän lapsuus ja kansakouluaika sujui kotikoululla Hirvihaarassa ja kolmen nuoremman sisaruksen kera. Kansakoulun jälkeen halut opiskelun jatkamiseen toteutuivat Keravan yhteiskoulussa syksyllä 1926. Lukiota varten oli siirryttävä Helsinkiin ja siellä Kallion yhteiskouluun, josta pääsi ylioppilaaksi keväällä 1935. Jo saman vuoden syksynä hän kirjoittautui Teknillisen Korkeakoulun maanmittaustekniikan osastolle, jossa opiskelut sujuivat aina talvisodan alkuun saakka syksyllä 1939. Opiskelu sekä koulutukseen liittyvät harjoitustyöt kuitenkin jatkuivat korkeakoulussa talvi- ja jatkosodan välisenä aikana sekä opintolomilla niin, että hän valmistui diplomi-insinööriksi sota-ajan keskellä 1942.

Varusmiehenä talvisotaan

Lokakuussa 1939 isä on kirjoittanut päiväkirjaansa:

Ti 10.10. Jännitystä alkaa olla jo ilmassa.

Ke 11.10. Jännitys huipentuu. Kansa virtaa maalle päin kaupungista.

To 12.10. Ilma alkaa olla todella vaarallista. Jätin Helsingin illalla klo 19.30.

Pe 13.10. Klo 9.00 Mäntsälään, siellä klo 11.10. Päivä ja koko yö hevosottojärjestelyssä, kansan täytyy tyytyä kaikkeen.

La 14.10. Oli hiukan liikuttavaa katsella, kun lauantaiaamuna klo 7 lähti n. 600 miestä ja 150 hevosta suureen tuntemattomaan. Miesten katseet olivat kovat, kaikki olivat epätietoisia, saavatko koskaan nähdä kotipitäjäänsä. Jäin edelleen järjestelytöihin.

Su 15.10. Kävin edellisenä yönä kotona. Mikä olikaan hauskempaa, kuin käydä rauhallisessa saunassa. Siellä tuli mieleen oikein ihmiskunnan sairaus.

Tilanne maailmassa alkoi olla levotonta, olivathan sotatoimet jo käynnistyneet Euroopassa Saksan hyökättyä Puolaan syyskuun alussa. Isäni oli komennettuna 24 – vuotiaana Mäntsälässä hevosenottojärjestelyihin niiden rintamalle viemiseksi. Suomessa oli lokakuussa kutsuttu koolle ns. ylimääräiset kertausharjoitukset varotoimenpiteenä aseelliseen maanpuolustukseen. Isäni ja sisaruksensa olivat komennetut Puolustusministeriöön puhdistamaan nalleja käytetyistä tykinammuksista useaksi viikoksi aina marraskuun loppupuolelle. Varusmiespalvelukseen hän ei vielä ollut ehtinyt lykkäyksen johdosta.

Hän jatkaa tekstiään:

To 26.10.-pe 10.11. Työssä Puolustusministeriön nallipuhdistuksessa.

Ma 13.11.-ke 22.11. Nallipuhdistuksessa.

To 30.11. Klo 9.10 olin Polyteekilla. Mm. tuli ensimmäinen pommihälyytys. Korvia vihlova huuto ja konekiväärien rätinä sekä ii-tykkien pauhu rikkoivat rauhan. Päivällä klo 15 oli oikein vakava pommitus. Polyteekkikin rupesi palamaan, oli todella kamalaa, rikkinäisiä taloja, verta ja veripunaista ryssäläistä propagandaa.

Talvisota oli siis alkanut ja puna-armeijan hyökkäys Suomeen 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50. Jäämeren rannalla ja Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin. Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16 paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti.

Opiskelu korkeakoulussa kävi mahdottomaksi rakennuksen osittain tuhouduttua ja isä oli saanut määräyksen astua alokkaana palvelukseen 17.1.1940. Kokoontuminen oli mainittuna aamuna Hyrylän varuskunnassa 41 asteen pakkasessa. Talvisotaan lähdöstä hän kirjoittaa seuraavasti:

Ti 20.2. Tänään sain tietää, että huomisaamuna tulee lähtö sinne jonnekin. Kävin nopeasti kotonakin, illalla varusteiden jakoa ja muuta järjestelyä.

Ke 21.2. Lähtö Nummenkylästä klo 6.30. Järvenpää 8.55, Riihimäki 15.00 jne. Suunta Kannas tai Laatokan pohjoisosa.

To 22.2. Matka jatkui R-mäki – Kouvola – Pieksämäki, jossa söimme – Elisenvaara. Matkalle jäivät Mikkeli ja Savonlinna sekä unessa ollen Punkaharju.

Junamatkalla hän on kirjoittanut päiväkirjaansa 22.2.1940 serkulleen, siis talvisodan edelleen jatkuessa:

Matkalla edelleen, keskellä yötä. Juna jyskyttää, aina lähemmäksi todellisuutta tullaan. Niin, paljon olisi kertomista, mutta puhun niistä sitten jälkeenpäin kirjeessä. Anna anteeksi tämä huono käsiala. Nyt olisi hauska nähdä Sinua, näkisit myös ”deinen eigenen finnischen Soldat”, minulla on kaikki oikein hyvät ja komeat varusteet. Asetakki ja mantteli paremmat kuin Jormalla konsanaan, terveisin taas, Dein Olli. (Jorma oli isän veli)

Kalenterin kansisivulta seuraavakin teksti, nyt liitettynä kuvana. Eeva Uusitalo oli hänen serkkunsa.

  Kuva 1.

Junamatka oli jatkunut Elisenvaaran isolta risteysasemalta kohti Käkisalmea, jonne saapuminen 23.2. Jalkautuminen ja hiihtomarssi kohti Taipaleen rintamaa, jossa taistelut olivat jatkuneet kiivaina. Marssitaukojen ja maastossa yöpymisten jälkeen joukko-osasto majoittui Pyhäjärvelle 26.2. Aseisiin tutustumisen ja sulkeisharjoitusten ohessa isä oli pohdiskellut tykkien jyskettä ihmetellen, että sota raivoaa vain muutaman kilometrin päässä. Joukko-osastosta pääosa oli lähtenyt yöllä 1.3. jatkamaan matkaansa kohti rintamaa, loppuosa muutamaa päivää myöhemmin. Talvisodan tulikastetta isä ei ehtinyt kuitenkaan saada, koska oli joutunut Pyhäjärven leirialueen vartioryhmän johtajaksi. Maaliskuun 12. päivänä hän oli saanut tiedon siirrostaan joukko-osastoon 7. Div. 3:nnen patl:n 7 Komp. JR.21. Kuitenkin seuraavana päivänä, keskiviikkona 13.3., hän kirjoittaa:

Kaunis ilma, aika jylinää. Kaikeksi ihmeeksi loppui koko jylinä klo 11. Ryssä näytti koko aamun, että panoksia riittää. Huhut, aika vakavat, kertovat rauhan tehdyksi.

Seuraavana aamuna ollessaan vartiossa hän pääsi seuraamaan lakkaamattomia sotilas- ja ajoneuvojonoja matkaavan kohti Käkisalmea ja länttä. Myös heidän joukko-osastonsa liittyi hiihtämään täysissä pakkauksissa kohti kotirintamaa. Nopeus kuitenkin oli valttia, koska pelkona oli kaiken aikaa neuvostosotilaiden mahdollinen takaa-ajo. Kurkijoelta matka suuntautui rautateitse kohti Savonlinnaa, josta alueesta tulikin sitten useamman kuukauden sijoituspaikka. Tehtävänä oli ”herättää” paikallisia asukkaita sekä Parikkalassa että Saaren pitäjässä vallitsevaan tilanteeseen sekä varautua mahdolliseen evakuointiin. Muutama yöpyminen oli jopa Parikkalan kirkossa. Joukossa kiersi huhu huhtikuun puolivälissä mahdollisesti tapahtuvasta kotiuttamisesta. Maaliskuun loppupäivät jatkuivat kenttäpartiotoiminnassa ja mahdollista kotiuttamista odottaen. Joukko-osasto sai seurata rintamalta pohjoisen suuntaan palaavia sotilaskolonnia ja marssiosastoja. Huhtikuun alussa tuli kuitenkin tieto liikkeelle lähtemisestä, joka tapahtui torstaina aamuyöstä 4.4. klo 4 ja suuntana oli Putikko, tarkemmin Punkaharju ja Säämingin kunnan Moinsalmen koulu. Siellä tutustuttiin ympäristöön, harjoiteltiin sotilastaitoja, odoteltiin kirjepostia ja siviilipaketteja. Isä odotti myös kaiken aikaa tietoa mahdollisesta pääsystä RUK:hon upseerikoulutukseen. Päiväkirjasta muutamia poimintoja:

Ma 8.4. Aamupäivällä jouduin vanhaan tuttuun työhön. Silmämääräisesti kartoitin komppaniamme puolustuslohkon. Päivällä kävin saaren toisella rannalla ja illallakin kävin kartoittamassa.

Ti 9.4. Päivä rauhallinen ja kaunis. Päivällä taas sitä vanhaa muodollista. Vihdoinkin pitkästä aikaa sain kirjeen.

Ke 10.4. Laiska päivä. Kului hyvin, en ollut missään palveluksessa, koska olin tupajyskynä. Illalla pienellä kävelylenkillä.

Aika Moinsalmen koululla kului kasarmityyppisissä tehtävissä sotilastaitoja ylläpitäen. Toukokuun puolivälissä osa joukko-osastosta todella kotiutettiin, mutta isä jatkoi äksiisien harjoittamista odotuksin päästä RUK:hon. Myös ryssälle menetetyt silmälasit tuli viimein uusittua ja illalla klo 22 21.5. alkoi kauan odotettu matka lomalle. Soutaen ja välillä jalkapatikassa lomalaiset saapuivat yöllä klo 1 Putikon asemalle, josta juna lähti klo 3.20 keskiviikkona 22.5. Kotona Hirvihaarassa äitinsä suureksi hämmästykseksi talvisodan taistelija saapui illalla 18.30. Loman loputtua isä palasi jälleen Moinsalmen koululle sunnuntaina 2.6. Sotilasura alkoi vähitellen selkeytyä ja tuli ylennys korpraaliksi 12.6. Kesä jatkui Moinsalmella sinne saapuneiden alokkaiden koulutustehtävissä, maastomittauksissa, karttoja piirtäen sekä toimistotöitä tehden. Matka RUK:n kurssille nro 49 Niinisalossa alkoi 19.9. ja kurssin päätyttyä tammikuun 1941 lopussa hän pääsi heti helmikuun alussa jatkamaan opintojaan Teknillisessä Korkeakoulussa.

ÄIDIN PERHE EVAKKOON LAHDENPOHJASTA

Äitini Eeva oli Kaislaniemen kymmenlapsisen perheen seitsemänneksi vanhin, Sortavalassa 10.11.1923 syntynyt tytär. Isänsä Aleksanteri Koroleff,(8.9.1922 alkaen Kaislaniemi), syntynyt 1890 Karttulassa oli ammattisotilas ja palveli sotilasmestarina Sortavalassa Laatokan Meripuolustuksessa tykkivene Aunuksen päällikkönä. Äiti Elsa s. Nikkonen, oli kotoisin Kiteeltä ja syntynyt 1889.

Perhe siis asui Sortavalassa, mutta kun meripuolustusjoukot siirrettiin vähitellen Lahdenpohjaan vuodesta 1932 alkaen, muutti perhe myös sinne. Joukkojen tukikohtana oli Rauhalan kasarmialue Lahdenpohjan sataman pohjoispuolella vain noin kilometrin päässä. Satama tuli myös laivojen sijaintipaikaksi. YH:n aikana merivoimien esikunta sijoitettiin myös Rauhalaan, jonne oli rakennettu kasarmi- ja muita tarpeellisia rakennuksia sotilaskäyttöön. Lahdenpohjan keskustasta noin neljän kilometrin päähän pohjoispuolelle oli vuodesta 1933 alkaen rakennettu Huuhanmäki – niminen varuskunta-alue entisen Viipurin Rykmentin tarkoituksiin. Tämä varuskunta tunnetaan myös ”Rykmentin murheenkryyni” – nimisestä elokuvasta sen kuvauspaikkana. Jatkosodan aikana tänne sijoitettiin Laatokan rannikkoprikaatin esikunta tukiyksiköineen.

Talvisodan alueluovutusten jälkeen kaikki Lahdenpohjan ja Sortavalan siviiliväestö jouduttiin evakuoimaan ja Kaislaniemen perhe sijoitettiin lähelle Varkautta, jonne he siirtyivät keväällä 1940.

Jatkosodan uhka on ilmassa

Kesäkuulta 1941 äitini kirjoittaa lähdöstä takaisin Lahdenpohjaan ja Rauhalaan

”Eeva, tulepas tänne!”, äidin ääni kutsui. Nousin seisomaan. Pihalla oli sotilas, esikuntamme lähettipoika ja kyseli minua, antaen minulle harmaan lapun, ja sanoen, että huomenna on oltava viestimestarin luona esikunnassa klo 10.00, tervehti, nousi pyörällensä ja ajoi pois.

Siihen loppui huoleton olotilani. Jotakin vakavaa tapahtuu, tunne oli sellainen.

Mihinkä minua tarvitaan, mitä se viestivääpeli minusta tahtoo? Ei kai sota? Monenlaiset kysymykset mielessäni menin huomenissa esikuntaan. Siellä oli viisi tyttöä ennen minua, muutaman heistä tunsin jo lapsesta lähtien, ”kasarmin tyttöjä” olivat kuten minäkin. Siinä yhdessä ihmettelimme määräystä eli sitä harmaata lappua, joka oli kaikilla kädessään. Kohta tulikin viestivääpeli luoksemme, tervehti ja selitti tilanteen meille. ”Hyvät lotat, teidät koulutetaan täällä puhelinkeskuksen hoitajiksi. Se on tärkeä tehtävä. Lotat, teitä tarvitaan. Näyttää siltä, että rytinä on kohta taas tosiasia. Joudutte kulkemaan joukkojen mukana, ja lähtö voi alkaa koska tahansa.”

SOTA! Kyllähän me kaikki olimme tietoisia uhkaavasta tilanteesta, mutta emme osanneet arvata, että mekin, nuoret tytöt, joudumme kulkemaan joukkojen mukana kohti rajaa, kun käsky käy. Eipä siinä monta päivää mennytkään, kun sota toden teolla alkoi. Saimaan sisävesilaivoilla meidät kuljetettiin joukkojen kanssa Varkaudesta Punkasalmelle. Parikkalassa oli taistelut. Tykkien jylinä kuului voimakkaana sijoituspaikkaamme, eihän tuo välimatka ollut pitkä. Olimme jonkin aikaa Punkasalmella, kun taas tuli käsky joukkojen siirrosta toiseen paikkaan. Koko porukka pakattiin tällä kertaa Punkasalmen asemalla junaan, kimpsut ja aseet ja sitten kohti Varkautta ja sieltä Viinijärven rataa myöten Joensuuhun ja edelleen Värtsilään. Päädyimme Läskelään.

Esikunta oli entisessä suojeluskunnan talossa. Siellä oli myös puhelinkeskus, jossa hoitelimme opittua virkaamme. Vuorotyötähän se oli. Vapaa-aikoina autoimme usein sotilaskodissa. Pesin myös pyykkiä rantasaunalla. Isäni oli samassa porukassa, hän oli sotilasmestari. Huolehdin myös hänen pyykistänsä. Muutamat isän virkatoverit pyysivät myös pyykkipalvelua minulta, tottahan annoin apuni heillekin. Löysin saunasta pyykkiharjan ja kotitekoista saippuaa, siinä olikin tehokkaat välineet kesäpuseroita, tenniskenkiä ja housuja pestessä. Ja puhdasta tuli, vaikka puserot olivat märkinä kuin ”läkkipeltiä”.

Silloin ei töitä valikoitu, vaan tehtiin mitä käskettiin. Osasi tai ei, yrittää ainakin piti. Läskelästä oli matkaa noin 22 km Sortavalaan. Taistelu Sortavalasta alkoi. Taistelun melske kuului Läskelään. Läskelän ja Sortavalan välillä poikamme puhdistivat saaria vihollisista. Ensimmäisiä kaatuneita tuotiin majapaikkamme eteen. Mikä järkytys se olikaan. Meille tytöille tuli itku. Eilen nuo pojat olivat joukossamme, iloiset, nuoret miehet, ja nyt elämä oli ohi.

Sortavala oli suomalaisten hallussa. Tulipa taas lähtökäsky. Lahdenpohja ja Jaakkima oli jo aikaisemmin saatu omien haltuun. Niinpä meidät taas pakattiin tavaroinemme tällä kertaa kuorma-autoihin, ja kohteemme oli Rauhala, meidän oma kasarmimme. Sieltähän olimme lähteneet talvisodan päätyttyä.

Ajoimme läpi Sortavalan. Rautalahden motti oli siinä matkamme varrella, siellä oli kaikenlaista sotakalustoa. Näkyi, että vihollinen oli kovasti yrittänyt puoliaan pitää, mutta eivätpä mahtaneet mitään Suomen pojille.

Vihdoin Rauhalassa! Mikä tunne! Ja kaikki rakennukset olivat ehjiä. Sitten kuormien purkaus ja majoittuminen. Sotilaat asettuivat kasarmiin, ja jokaiselle löytyi majapaikka. Esikunta ja sairaala saivat entisen ”virkan”. Kaikkialla olivat siivouslotat kulkeneet, oli puhdasta ja siistiä. Hyvähän meidän oli taloksi asettua. Puhelinkeskus oli esikunnan kellarissa, siellä sitten hoitelimme vuorojamme.

Rintamalinja oli siirtynyt Laatokan yli Syvärin ja Äänislinnan puolelle. Olo oli melko rauhallista. Harvoin vihollisen lentokoneetkaan häiritsivät. Työmme oli jo asettunut omaan uomaansa. Vapaa-aikoina jouduin tekemään milloin mitäkin keittiöhommista lähtien.

ISÄLLÄ RUK JA OPISKELUAIKA JÄÄ TAAKSE JA JÄLLEEN RINTAMALLE kesällä 1941

Pe 20.6. Suurimman osan päivästä Mäntsälässä. Illalla sain jo määräyksen lähteä Hyrylään.                            La 21.6. Aamulla Hyrylään. Tutustumista ja järjestelyä. Illalla kerkesin puntikselle kotiin. Saunassa.              Su 22.6. Aamulla taas Hyrylään. Tänä aamuna klo 5.30 alkoi Saksan ja Ryssän välinen sota. Suurenmoista.

Ma 23.6. Olipa ilmahälytyskin klo 1.00 yöllä. Valvoin klo 2-4, olin upseerivartiossa. Päivällä lähdin Hyvinkäälle ja edelleen Hyvinkään kylään. Saunan jälkeen sain komennuksen lähteä kenttäarmeijaan, klo 12 yöllä lähtö.

Ti 24.6. Juhannuspäivä. Aamulla klo 6 Utissa. Näin ensimmäisen saksalaisen lentokoneenkin. Kyllä on sentään hauskaa, että pääsi kenttäarmeijaan.

Ke 25.6. Sota jo täydessä vauhdissa. Utissa rauhallista. Ryssän koneita aika lailla liikkeellä. Kyllä ryssä sittenkin saa selkäänsä. Loistava sotamatka tämä tulee olemaan.

Päiväkirjatekstistä sain sellaisen kuvan, että rintamalle lähtö oikeisiin sotatoimiin ei ollut mitenkään vastenmielistä, päinvastoin hän tunsi jonkinlaista intoa päästä puolustamaan isänmaata. Utissa he viettivät aikaansa tilanteeseen perehtyen ja suunnitelmia luoden. Punapommittajat olivat kuitenkin päivittäisiä vieraita ja pommitukset osuivat hyvinkin lähelle. Isän ollessa päivystävänä upseerina leirillä tuli käsky aikaisin aamulla 8.7. lähteä kohti itää seuraavan etapin ollessa Taavetti, jonne leiriydyttiin Kivijärven rannalle. Vähän väliä erittäin kuumassa säässä oli kuitenkin suojauduttava vihollisen pommituksilta. Kivijärvellä joukko-osasto oli aina 20.7. saakka. Isälle normaaleja rutiineita, leirialueen kartan tekoa ja puhtaaksi piirtämistä sekä osallistumista alueelle Salpausselän harjun alitse rakennettuun Kivijärven –Urpalojärven tulvitusjärjestelmään, jolla vihollisen mahdollisessa pääsyssä Salpausselän eteläpuoliselle alueelle olisi tulvaluukut avattu ja Kivijärven vesi olisi peittänyt vihollisen joukot alleen. Heinäkuun 20. päivänä isä sai määräyksen siirtyä Komentotoimiston päälliköksi Lappeenrantaan ja sieltä edelleen Patteristo I:een Voisalmelle, kaupungin pohjoispuolelle Salpalinjan alueelle. Korsuja ja panssariesteitä on alueella edelleen olemassa. Komentotoimistossa tehtävänä oli mm. tykistö- ja tykistömittauskoulutukseen osallistuminen sekä muu normaali valmiusasteen parantaminen. Joukossa kierteli huhu lähtemisestä Laatokan suuntaan. Vaikka Voisalmella olisikin hyvin viihtynyt, tuli 15.8. lähtö Lappeelle ja Nuijamaalle sekä sieltä edelleen 19.8. kohti Sortavalaa. Rintamatilanteen johdosta matka sujuikin junalla kiertoteitse, Lappeenrannasta Kouvolan ja Mikkelin kautta Pieksämäelle. Sieltä Joensuun ja Tohmajärven kautta Matkaselkään, jossa valtakunnan raja ylitettiin 21.8. Matkaselässä tehtäväni oli valvoa joukkojen ja sotatarvikkeiden kuormausta ja saavuin Sortavalaan 23.8. aamuyöstä. Tutustuminen sodanalaiseen vastuulohkoomme alkoi välittömästi aamulla ja ensimmäisenä oli matka 12 Pr:n asemiin Impilahdella. Isän virallinen joukko-osasto oli 21.8.41 alkaen Laatokan Rannikkoprikaati ja sen yhteydessä liikenneupseeri. myöhemmin 2. Polttoaineosaston päällikkö sekä 50. ja 103. Autokomppanian päällikkö. Jatkossa RTR3:n patteriupseeri, pioneeriupseeri sekä viestikeskuksen päällikkö. Vänrikiksi hänet oli ylennetty jo toukokuussa 1941. Isän varsinainen tukikohta Lahdenpohjassa oli Huuhanmäen kasarmi, jossa mm. henkilö- ja kuorma-autot olivat sijoitettuna. Hänellä oli myös Lahdenpohjan keskustassa oma boxi, joka sijaitsi Autokomppanian Esikunnan piharakennuksessa Pekka Kaislanimen kertoman mukaan. Hänen käytössään oli sekä armeijan Studebaker –merkkinen henkilöauto että myös venäläisiä sotasaalisautoja. Syyskuun lopulla rykmentin esikunnan kaikki toiminnot siirtyivät Huuhanmäkeen Lahdenpohjan läheisyyteen. Esimiestehtävien johdosta isän yhteydenpito muihin yksiköihin nojautui lähes yksinomaan puhelimeen ja auton käyttöön. Armeijalla oli oma puhelinkeskusverkostonsa, joka toimi peitenimillä. Lähin keskus Lahdenpohjassa oli Rauhalan varuskunnassa, peitenimellä ”Kosken keskus”. Päivittäiset soitot keskukseen muodostuivatkin sitten miellyttävän keskusäänen synnyttämäksi kohtaloksi.

KOHTALO SITOO LANKOJA JA LUO TULEVAISUUTTA

Seuraavat merkinnät ennustavat tulevaa:

To 2.10. Jo aikaisin aamulla ylös. Oikein kaunista. Illalla keskuslottien luona kahvilla. Aikaisin nukkumaan. Loma-anomus sisään.

Su 5.10. Kaunis kiva päivä, varsinkin kun loma on edessä. Lähden ehkä jo huomisiltana. Illalla Kosken keskustyttöjen luona.

Äidin muistelmien mukaan siis Kosken keskus oli Rauhalan esikuntatalon kellarissa, mutta keskuslottien majapaikka oli hänen Pekka- veljensä muiston mukaan autokomppanian esikunnan läheisyydessä Yhteiskoulun mäellä.

 Isän jokapäiväiset yhteydet puhelinkeskukseen olivat johtaneet läheisemmän tuttavuuden luomiseen keskuslottien kanssa siis syksyllä 1941.

Reilun viikon loman jälkeen on päiväkirjassa ratkaisevia? merkintöjä, lähes päivittäin.

Su 19.10. Yöllä hieman janotti. Kävin päivällä taas AutoK:ssa. Kävin Elisenvaarassa ja Kurkijoella, mm. Äikään luona. Mukana myös Kosken Keskus-Eeva. Matka aika miellyttävä. 

Ma 20.10. Yön taas AutoK:ssa. Hyvin räntäinen päivä. Illalla Eevan kanssa AutoK:n luona. Sitten kotiin ja aikaisin nukkumaan. Kyllä nukuinkin.

Ti 21.10. Edelleen sateista. Olin illalla syömässä kauppalassa, sitten Kosken Keskuksessa ja illalla Komosen kanssa autolla kiertelemässä. Kurki-Suonio lomalla.

Ke 22.10. Edelleen talvinen päivä. Olin päivällä kauppalassa. Illalla Eevan luona. Meinasin jäädä autoni kanssa hänen pihalleen. Illalla normaalisti nukkumaan.

To 23.10. Tavallinen päivä, iltapäivällä olin valvomassa Jaakkiman asemalla siirtoväen kuljetusta. Illalla pikku juhlimista, olin yöllä aivan kuitti.

Pe24.10. Kahdestikin taas Jaakkiman asemalla. Illalla oikein loistokeikalla, myöhemmin vielä Eevan kanssa ulkona. Pikkutyttö tuntuu kiltiltä.

Su 26.10. Lokainen päivä. Olin pikku ajeluilla. Illalla Kosken tytöt meillä. Studebakerilla vein heidät pois. Kiva ilta, kummaa on tapahtunut mielessäni.

Ma 27.10. Tavallinen päivä, joskin tilanne on kireänlainen. Eevan ja hänen siskonsa kanssa Jaakkimassa, illalla heidän kotonaan. Sitten kotiin n. klo 23.30, jonka jälkeen havaitsin ikävänlaista reumamista???.

Ti 28.10. Oikein hieno luminen ilma. Aamupäivällä ainakin hyvin rauhallista. Ehkä iltapäivälläkin. Illalla lähdin Anosen vaunulla Käkisalmeen, mukana myös Eeva. ½3 yöllä kotona.

Ke 29.10. Kaunis päivä, olin silloin tällöin ulkona. Päivällä olin vähän huonolla tuulella eräästä näystä. Taisihan se sentään selvitä. Olin illalla AutoK:ssa saunassa ja syömässä sekä myöhään vielä Eevan kotona. Nukkumaan ½12.

To 30.10. Talvinen päivä. Kaikenlaista touhua taas. Tulisi jo Kurki-Suonio kotiin, niin vähän helpottaisi. Illalla olin Eevan kanssa kävelyllä, autolla tosin R:ssa.

Pe 31.10. Hyvin luminen ja talvinen päivä. Aloitin PU:n vuoron klo 16.00. Hyvin sekin meni. Eevakin kävi illalla katsomassa. Sain illalla paketin kotoa.

La 1.11. Aika rauhallinen päivä. Illalla Reinikaisen autolla ajelulla. Eri kiva ja lämmittävä ilta Eevan kotona. Olin vielä PU:na klo 16:een ja olin illalla hurjan väsynyt. Menin nukkumaan aikaisin (n. klo 11.40) ja nukuin oikein hyvin. Soitin aamulla kotiin ja Lempi – tädille.

Su 2.11. Kaunis talvinen päivä. Olin päivällä Eevan kanssa ajelulla ja kuvia ottamassa. Myös hänen kotonaan. Illalla Eevan luona keskuksessa Koskessa.

Ma 3.11. Taas kaunista. Päivällä vänr. Soinisen kanssa autokorj.sij.paikan tiedustelulla. Olin illalla Kurki-Suoniota hakemassa – Simpeleellä ja Parikkalassa. Eeva mukana.

Ti 4.11. Olin aamupäivällä Jaakkiman asemalla. Iltapäivällä AutoK:ssa, saunassa. Illalla hetkisen Eevan luona keskuksessa, sitten kotiin.

Ke 5.11. Touhukas päivä. Olin taas toimistossa ahkerasti. Olin illalla Eevan kotona ja kävelyllä, eri kivaa. Sain Hesasta oudon kirjeen. En taida vastata siihen.

To 6.11. Aamupäivän autoa hinaamassa Jaakkimaan, päivällä postissa. Illalla komentajan autolla ajelulla Ihalassa saakka Eevan kanssa. Kivaa.

Ystävyys keskuslotta Eeva Kaislaniemen kanssa oli selkeästi syntynyt, mitä osoittavat päivittäiset tapaamiset ja jopa vierailut äitini kotona. Vaikka sotatilanne edellyttikin isältä jatkuvaa toimintaa, mm. koko armeijakunnan lohkon asioiden hoitamista, olivathan suomalaisjoukot ja saavuttaneet marsalkka Mannerheimin asettaman tavoitteen, ”miekkaa ei laiteta tuppeen ennen koko Karjalan vapauttamista”. Matkat ulottuivat aina Laatokan pohjois- ja itäpuolelle Aunukseen, Syvärille ja Äänislinnaan (Petroskoi) saakka. Suomalaisjoukot olivat vallanneet Petroskoin lokakuun alussa 1941 ja siitä muodostui suomalainen Äänislinnan kaupunki suomenkielisine katunimineen kesäkuuhun 1944 saakka. Tällöin Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti niin suomalaissotilaiden kuin siviilienkin vetäytymisen länteen.

Suhde vaikuttaa syvenevän:

Ti 25.11. Vähän päätautinen. Matkoja Kauppalaan ja takaisin. Ostin Jantuselta jäniksen ja annoin Eevalle. Illalla Koskessa sekä Eevan kanssa. Ihania suunnitelmia, toteutunevatko?

To 27.11. Suojainen päivä. Illalla oli oikein kiva juhla kotona. Koko Laat.PE:n naisväki kun oli meillä. Päivällä ja illalla silti Eevankin, oman tytön luona. Nukkumaan ½3.

La 27.12. Kovaa pakkasta. Sain eilispäivän aikana Kaislaniemen tädiltä luvan viedä Eeva kotiin. Soitin aamulla Irmalle. Illalla taas Eevan kotona. Tänään sain Eevan äidiltä luvan, että saan Eevan omakseni. Voi kun olin ja olen aina onnellinen, tekisi mieli sydämen haleta. N. 24.30 nukkumaan.

Tuo Elsa Kaislaniemen lupaus oli sitten se tulevaisuuden suunta, joka ohjasi uuden perheen muodostumiseen. Yhteiseksi muodostuneet päivät sotatoimien keskelläkin olivat kaikesta päätellen onnellisuuden aikaa ja nuoret lähtivät yhdessä lomalle 13.1.1942, olivat isän kotona Hirvihaarassa 18.1. ja matkasivat Helsinkiin teatteriin sekä kihlojen ostoon torstaina 22.1.1942. Paluu Lahdenpohjaan oli jo lauantaina 24.1. ja sota- sekä viestitehtävät odottivat. Isällä oli rykmentistä opintovapaata elokuun puolivälistä 1942 aina lokakuun puoliväliin. Tällä välin hän valmistui maanmittauksen diplomi-insinööriksi 2.10. ja vannoi virkavalan 14.10. Tämän jälkeen hän oli virallisesti valtion palveluksessa oleva maanmittari ja saikin jo sota-ajasta ja liikenneupseerin tehtävästä huolimatta tehdäkseen muutamia maanmittaustoimituksia Lahdenpohjassa. Nuoret vihittiin avioliittoon koruttomassa tilaisuudessa joulupäivänä 1942 morsiamen kotona.

(kuva, kihlausilmoitus)Kuva 2.

Esikoistaan odottava nuoripari oli saanut vuokrattua asunnon läheltä Lahdenpohjan satamaa olevasta omakotitalosta ja muutti sinne, siis ensimmäiseen omaan yhteiseen kotiin, keväällä 24.5.1942. Uudessa kodissa riitti kuitenkin monenlaista puuhaa:

Ti 25.5.-ke 26.5. Touhua ja järjestelemistä oli kovasti. Aika kuluu hurjan pian touhussa.

La 29.5. – kohdalle on luetteloitu tavaroita, ilmeisesti muutettavien tavaroiden listaa: Mäntysuopaa, vehnäjauhoja, leipä, voita, veitsiä ja kahveleita, pyykkipoikia, kukkaruukun alusia, kaarisaha, verhotangot, sähkökosketin, verhot (tädille), kahvipurkki, valokuva kehys…,

Ma 14.6. 2. Helluntaipäivä. Kurenrannalla illalla. Palovakuutus tehty Jaakkiman ym. kuntien Palovak.yhd:ssä. 50000 :- Asiam.T.Hilpiö.

Kukkalautojen leveys ja pituus: Keittiö: 2 kpl., lev. 9 cm, pit. 109 cm.; Ikkunapim. verhojen leveydet: Keittiö 2 kpl, leveys 110 cm, Kamari 1 kpl. lev. 110 cm.,1 kpl lev. 163 cm. Kärpäsverkko: 76.8×39.8.

Asema rykmentissä oli vaihtunut pioneeriupseerin tehtäväksi ja se edellytti mm. vahvasti tykistölinnoitetun pohjoisen Laatokan saarien varustelutöiden valmistelua ja toteuttamista. Syyskuun lopulla hän pääsi olemaan paikalla Marsalkka Mannerheimin vieraillessa Rykmentissä ja vielä kaksi päivää ennen nuoren perheen ensimmäistä tärkeää hetkeä. Varhain aamulla 5.10.1943 klo 3.50 isä oli vielä Laatokan vastakkaisella puolella Rajakonnussa päivystävän upseerin tehtävissä pojan syntyessä äidin vanhempien kotona. Perheessä oli uutta ajateltavaa ja perehdyttävä hoitamaan vastasyntynyttä, joka 26.12. kastettiin Olli-Pekaksi.

Sotatoimissa ei kuitenkaan ollut mitenkään rauhallista ja Pekan hoitaminen jäi miltei kokonaan äidin vastuulle.  Marraskuun lopulla 1943 isä joutui automatkallaan 3-miehisen ryssäpartion yllättämäksi, mutta öisen tulitaistelun klo 4.30–8.15 jälkeen kaikki kävi lopulta hyvin, koko partio tuhottiin ja isä pääsi vahingoittumattomana jatkamaan matkaansa. Itsenäisyyspäivänä hän sai talvisodan muistona Taipaleen ristin ja juuri jouluksi 21.12. ylennyksen luutnantiksi.

KEVÄTKAUSI 1944 SUUREN VAARAN AIKAA

Suomalaistiedustelu oli koko kevään erittäin aktiivista ja seurasi neuvostojoukkojen liikehdintää Karjalan kannaksella, siis Lahdenpohjan eteläpuolella. Myös Lahdenpohjassa ja Sortavalassa koettiin viholliskoneiden pommituslentoja ja mm. Rauhalan kasarmialueella tuhoutui pommituksissa rakennuksia, samoin useita siviilikohteita keskustassa ja lähiympäristössä. Voin mielessäni kuvitella äitini tunteet ja pelon viholliskoneiden äänen lähestyessä taivaalla, mihin saattavatkaan seuraavaksi iskeä. Minä en tietenkään itse kyennyt vielä mitään aavistamaan. Suomalaiskoneet tekivät säännöllisesti kuvauslentoja Kannaksella sekä tykistö teki laskelmia punatykkien sijainnista rajan pinnassa. Isän maanmittaritausta myös muutti tehtäväkuvaa, hänen jouduttuaan tulkitsemaan ilmakuvia ja niistä paljastuvia vihollisjoukkojen sijaintimuutoksia. Suomen sotilasjohto rintamalla ja Päämajassa olivat eri mieltä vihollisen suunnitelmista, mutta ei lainkaan yllätyksenä tullut punakoneiden ja – tykkien tulimeren aukeaminen tiistaina 20.6.1944. Tilanteen vaarallisuudesta isä oli tiennyt jo pidemmän aikaa ja evakkojunien jo ollessa liikkeellä eteläiseltä Kannakselta isä kävi ostamassa äidille ja minulle junalipun matkalle Järvenpäähän lauantaina 17.6. Junan piti saapua Jaakkiman asemalle maanantaina 19.6. ja isä oli kyydinnyt meidät asemalle. Junaa ei kuitenkaan tullut ja äidin kanssa vietimme koko yön asemalla, joka oli täynnä väkeä odottamassa länteen menevää junaa. Olin kuulemma osannut nukkuakin penkillä hälinästä ja rauhattomuudesta huolimatta. Seuraavana aamuna 20.6. isä oli vielä käynyt asemalla katsomassa tilannetta voimatta kuitenkaan vaikuttaa asiaan. Hänenkin ajatuksensa olivat levottomat, tuona samana päivänä Suomi menetti Viipurin venäläisille ja aivan lähellä olevalla Elisenvaaran asemalla oli puoliltapäivin yli tuhat ihmistä, Karjalankannakselle meneviä sotilaita sekä evakkoon matkaavia karjalaisia. Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa neljännestunnin ajan. Vilkkaalla risteysasemalla ei ollut ilmapuolustusta eikä ilmahälytystä annettu. Räisäläläisiä evakkoja kuljettanut juna koki kovimman kohtalon. Kaksi härkävaunua sai täysosuman ja lähes kaikki näissä vaunuissa olleet kuolivat. Kaksi kolmasosaa kuolleista oli naisia ja lapsia. Onneksi junamme oli tuolloin vasta Jaakkimassa, vajaan 20 km:n päässä Elisenvaarasta.

Vihdoin samana päivänä toteutuneesta junamatkastamme Elisenvaaran aseman ohi äitini on kirjoittanut muistiinpanoissaan:

Lähtö Lahdenpohjasta kesäkuussa 1944

Mielessäni on elävänä päivä 20. kesäkuuta 1944. Kesäkuun 19. päivän illan suussa läksin Pekan kanssa Lahdenpohjan asemalta kohti Jaakkiman asemaa. Isä-Olli saattoi meidät sinne asti. Pekka oli 8 kuukauden ikäinen. Tilanne oli melkoisen kriittinen Lahdenpohjassakin, vähän väliä oli ilmahälytyksiä. Venäläiset koneet vierailivat kauppalan taivaalla, olihan paikkakunnalla mm. Rauhalassa RT3, Laatokan laivaston varuskunta pienen matka päässä ja Huuhanmäessä Viipurin rykmentin varuskunta. Lahdenpohja oli siis vihollisen tähtäimessä. Sitten komennettiin pois paikkakunnalta kaikki henkilöt, jotka työnsä tähden voivat lähteä ja jättää kotinsa. Pakkasin lapsen tärkeät vaatteet matkalaukkuun eväitä unohtamatta ja tietysti myös pullollinen maitoa. Päästyämme Jaakkiman asemalle emme päässeetkään eteenpäin.

Elisenvaarassa oli alkanut aikamoinen ryske ja pauke. Venäläisiä pommikoneita oli taivaan täydeltä asemaa pommittamassa. Asemalla oli ihmisiä, jotka halusivat päästä pois sodan jaloista. Toista sataa ihmistä, perheitäkin, menehtyi pommituksessa, samoin eläimiä. Kaikki olivat Karjalan kannakselta evakuoituja. Hävitys oli sanoin kuvaamaton. Odotimme Jaakkimassa toista vuorokautta päästäksemme eteenpäin. Asemalla oli paljon ihmisiä odottamassa junaan pääsyä, kuitenkin melko rauhallisina, vaikka järkytys oli suuri. Eväät alkoivat loppua ja nälkäkin vaivasi. Eväitä jaettiin toinen toisellemme ja lapset saivat maitoa. Se oli riemua, kun asemapäällikkö tuli ilmoittamaan tunnin päästä tulevan junan, joka vie lähtijät täältä pois. Kerrottiin Elisenvaarassa saadun suhteellisen hyvin raivattua pommituksen jäljet. Kaikkeenhan täytyy varautua. Pahat olivat jäljet Elisenvaaran asemalla ja ympärillä, raivaajilla riitti vielä työtä.

Päästyämme lähelle Simolaa sattui eräällä ylikäytävällä onnettomuus. Junamme ruhjoi kuorma-auton, jonka lavalla oli viisi sotilasta. Kaikki loukkaantuivat vaikeasti. Juna pysähtyi kohta. Sidetarpeita tarvittiin, matkustajilta kerättiin, mitä vain kangasta löytyi. Minä annoin lapseni vaippoja. Junassa oli sairaanhoitajia ja joku lääkäri, jotka hoitivat nopeasti loukkaantuneiden vammat. Kesken kaiken sotilas tuli vaunun ovelle huutaen: ”Kaikki pois vaunusta, ammusjuna tulee vastaan. Juna oli lähtenyt Simolan asemalta kohti Karjalan kannasta ja taistelukenttiä.” Asemalla ei tiedetty, että meidän junamme tulee vastaan. Minä otin nukkuvan lapsen syliini, ja hyppäsin ratapenkalle. Tutti putosi lapsen suusta, mutta ei hän sitä itkenyt. Oli onni, että junamiehet saivat ammusjunan pysähtymään muutaman metrin päähän junamme veturista. Me matkustimme veturista katsoen toisessa vaunussa. Kuinkahan olisi käynyt, jos eivät ammusjunan jarrut olisi toimineet. Juna peruutti Simolan asemalle, ja meidän junamme jatkoi matkaa. Muutaman kerran venäläiset koneet lensivät yli, juna pysähtyi ja matkustajat siirtyivät metsään. Lappeenrannassakin oli hälytys, ja meidät ohjattiin johonkin suojaan. Onneksi ei pommeja satanut. Loppumatka meni rauhallisesti. Järvenpään asemalla jäin Pekan kanssa pois, ja menimme appivanhempieni luokse Mäntsälään, Hirvihaaran koululle.

Hirvihaaran koululla Mäntsälässä isovanhempieni luona vietimme äitini kanssa evakkolaisina koko vuoden 1944 odottaen tietysti hartaasti isän kotiuttamista. Jatkosota oli päättynyt välirauhansopimukseen 19. päivänä syyskuuta, mutta isäni kotiutettiin vasta 19.11. täysin palvelleena ja 1569 päivää isänmaalle antaneena.

_________________________________________________________________________________________________________

2. TEATTERIKERHOLAISTEN JA JÄÄKÄRIKILLAN MATKA NEUVOSTOLIITTOON KEVÄÄLLÄ 1965 / Pertti Palos

Matkan järjestely

Olin edellisenä syksyn lopettanut komennukseni RUK:n palveluksessa ja minut oli siirretty lokakuussa 1964 Hämeen jääkäripataljoonaan Linnan kasarmille Hämeenlinnaan

Paikka oli minulle tuttu, koska olin ollut siellä varusmiehenä 1955 – 1956.

Minut oli määrätty 2 Jääkärikomppanian päälliköksi. Minut ylennettiin loppukesästä kapteeniksi.

Keväällä 1965 vanhempi ikäluokka kotiutettiin puolitoista kuukautta etuajassa Puolustusvoimien rahapulan vuoksi. Teimme paljon töitä, jotka olivat jääneet pienemmälle huomiolle.  Pataljoonan komentaja eversti oli tyytyväinen henkilökuntaansa ja hän ehdotti, että tekisimme yhteistyötä Jääkärikillan  upseerien ja kanta­­- aliupseerien, Hämeenlinnan ja Tampereen teatterin kiltojen kanssa. Tämän lisäksi tulisi matkaan joitakin reservissä olevia upseereita ja kanta-aliupseereita .

Linja-autoon mahtuisi n 50 henkeä.

Apulaisekseen häh valitsi minut.

Pertti olisi matkarahaston hoitaja sekä passien hankkija Neuvostoliittoon. Hän ottaisi yhteyttä Helsingissä olleeseen Neuvostoliiton matkailuasiamieheen. Hänen kanssaan Pertti suunnittelisi Helluntaipyhien aikaan viikon matkan Leningradiin. Majoittuminen olisi Terijoella, josta päivittäin matkustaisimme Leningradiin eri tapahtumiin, päätapahtuma olisi Paikallisen Musiikkiteatterin näytös. Samoin tulisimme tutustumaan menomatkalla Viipuriin ja paluumatkalla jatkaisimme Viipuriin tutustumista.  Monilla matkan osallistujilla oli muistoja kaupungista jo ennen talvi- ja jatkosotaa.

Lähetystön virkailija oli joutuisa henkilö. Nopeasti sain kerättyä tulevilta matkalaisilta tarvittavat asiakirjat, valokuvat ja matkarahajärjestelyt. 

Olimme valinneet matkatoimiston, johon oli mukava tukeutua. Toimisto hoiti mm tällaisen omatoimisen matkan järjestelyn. Heidän palvelunsa ei ollut kovin kallista.

Eräänä iltana olimme sitten saaneet matkustusasiakirja ja matkasuunnitelman valmiiksi toimiston avustuksella. Neuvostoliiton matkoja oli ollut jo muutaman vuoden saatavissa.

Kokoonnuimme Linnan kasarmille eräänä iltana. Paikalle oli tullut upea Mersu –linja-auto ja sen perässä oli peräkärry, jossa oli tarpeelliset keittimet, jääkaappi, juomavesitankki ja Alfa Laval – painekeitin ja kaksi isoa nestekaasupulloa.

Muistini mukaan kaikki olivat paikalla ja sain luovutettua passit ja muut asiakirjat lähtijöille. Tutustuimme upeaan linjastoon. Seuraavaksi selvitettiin matkan ohjelma ja tutustumiskohteet.

Mutkia matkajärjestelyihin oli tullut. Aamulla hyvin varhain alkaisi matkan teko.

Aamupäivällä ohittaisimme tullin ja lounasaikaan olisimme jo Viipurissa. Lounas nautittaisiin Viipurin pyöreässä tornissa. Viipuriin tutustuminen ja iltapäivällä jatkettaisiin Terijoelle. Siellä olisi meidän matkamme tukikohta. Kiinteät majoituspaikat oli jo aikaisemmin myyty. Meille luvattiin majoitus liikuteltavaan hotelliin. Hotelli olisi aivan tuliterä ja nykyaikainen majoituspaikka. Olisimme kuulemma tyytyväisiä matkalaisia. Me itse huolehtisimme matkalaisten ruokkimisen Terijoella. Leningradissa ollessamme ruokailisimme kaupungin parhaissa ravintoloissa.

Terijoella olisi useampia keittotaitoisia kanta-aliupseereita. Vartiointi Terijoella meidän pitäisi hoitaa itse. Saisimme kyllä yhden vartiomiehen paikallisista osaajista. He puhuisivat myös suomen kieltä. Iltapalan aikoihin olisimme majoittuneet hotelliimme. Ennen nukkumaan menoa olisi kylällä pieni kävelylenkki.

Matkatoimiston edustaja pitää oman puheenvuoronsa.

Saamme hyviä tietoja pukeutumisesta, lääkkeistä ja matkaeväistä. Yksin ei koskaan mentäisi majoitusalueen ulkopuolelle, sama koskisi kaupunkialuetta. Tuliasia voisi olla yksi vaalea miesten paita ja muutama pari nailonsukkia. Tuliaiset eivät voisi olla halpakaupasta ostettuja. Paitoja voisi olla jopa 2 kappalettakin. Muita asusteita ei kannata ottaa lahjatavaraksi mukaan. Isäntiemme arvostelut tulisi jättää kokonaan kotiin. Meille kerrottiin, että kaupungin puluillakin on korvat ja ne pystyvät kertomaan turisteista Gestapon edustajille. Matka on miesten matka ja yhtään naista ei voi tulla mukaan tälle matkalle.

Lähtöpäivä lähestyy.

Sääennuste lupaa meille alkukesän upeita päiviä. Mietittiin mm. millainen pukuyhdistelmä olisi sopiva matka-asuste. Monet matkalaiset olivat hankkineen kevyen kesäpuvun. Yhdistelmänä oli muutamilla tukevat pitkät housut ja kevyt lyhyt nahkapusero. Minäkin hankin mustan nahkatakin. Se olisi monikäyttöinen tukeva ja viileällekin kelille sopiva. Ostin vihreän nailontakin, se olisi kevyt kuljettaa ja sillä pärjäisi kovassakin vesisateessa. Hankin myös hyvät kävelykengät.

Lääkityksenä mukaa suositeltiin särkylääkkeitä ja rohtoja mahdolliseen vatsatautiin. Ihovoidetta, joka olisi hyvää mahdollisiin hiertymiin ja ihoa suojaavia voiteita aurinkoa vastaan. Minä otin mukaani pienen kansion, jossa oli lankaa, neuloja, nappeja, sakset ja laastarilappuja. Nämä varusteet olivat kuuluneet isäni sodan-aikaiseen varustukseen. Mukaan lähtisi myös Panssariprikaatin ylilääkäri lääkintä laukkunsa kanssa. Näitä varusteita tarvittiin myös matkamme aikana.

Matka alkaa.

Matkaa varten kokoonnuimme Linnan kasarmille lähtöiltana. Linja-auto pakattiin laukuilla ja repuilla. Joimme iltateen, joka oli valmistettu mukana tulevan peräkärryn varusteilla. Maistui hyvältä. Suoritettiin nimenhuuto. Vanhemmat herrat pääsivät minun 2. Jääkärikomppanian tupaan, johon mahtui 175 henkilöä. Tuvassa oli kotiutuneiden vanhemman ikäluokan sängyt. Loput matkalaisista menivät linja-autoon. Matka alkoi klo 24. Peräkärry oli nostettu matkatavaratilaan. Monet nukkuivat jo lähtiessämme kasarmilta.

Matka sujui joustavasti, olimme aikataulussa Kouvolassa.

Oli pieni jaloittelu ulkona. Pian lauloimme korsuissa laulettuja tuttuja marssilauluja. Teatterilaisiakin oli sopivasti, ohjelma oli ratkiriemukas. Pian olimme Haminassa. Paikkahan oli minulle hyvin tuttu. Olinhan minä ollut siellä kaikkiaan 4 vuotta armeijan leivissä.

Kohta olimme Virolahdella ja Suomen tullimuodollisuudet ja samoin Neuvostoliiton tulli menivät sujuvasti. Varhain aamulla olimme Viipurissa.

Linjurin kuljettaja sanoi, että Pertti valmistautuu linjurimme tankkaamiseen. Tankkeihin menisi noin 170 litraa dieseliä. Moottorin öljymäärä myös tarkistettaisiin. Auto oli niin uusi että ns. sisäänajo oli vielä käynnissä ja uusi moottori syö voiteluöljyä.

Ajoimme TB -polttoaineasemalle. Yhtiö oli sama kuin Suomessakin. Kaivelin polttoaine-voussarit esiin. Suomessa olin ostanut polttoaine-voussereita. Jokaisella saisimme 100 litraa polttoainetta. Annoin tankkaajalle 2 vousseria . Tankkaus alkaa tankeihin

Tankkeihin mahtui 165 litraa. Loput 35 litraa myyjä laskee likaviemäriin. Varakallonammekin olivat vielä käyttämättä, ruplia hän ei myöskään voisi takaisin antaa. Linjuri ajettiin Pyöreäntornin pysäköintipaikalle. Vousserit esille ja nautimme kulttuuriravintolassa lounaan. Lounas oli juomien kera laatuunsa nähden erittäin maukas.

Jaloittelu.

Jaloitteluun oli varattu aikaa pari tuntia. Minä lähdin sellaiseen ryhmään, joka kävisi katselemassa Puistokaupungin osaa. Oppaaksi lähtisi HämJP:n lääkintäaliupseeri, hänen kotinsa oli sijainnut ennen talvisotaa em. alueella. Mukaan tuli miliisi, joka puhui myös karjalan murretta. Osa taloista oli korjattu ja osa oli osin raunioina tai huonokuntoisina asumiskelvottomia. Lääkintävääpeli esitteli entisen kotinsa. Se oli äskettäin korjattu. Kadulla oli vilkasta liikennettä. Miliisi otti pillin puseron taskusta ja vihelsi tunnuksen. Katu tyhjeni. Miliisi osoitti nurkkausta, jossa seisoi muutama hermostunut asiakas. Miliisi antoi käsimerkin ja tulevat ostajat rauhoittuivat. Nopeasti miesten paidat ja naisten sukat vaihtuivat rupliin.

Kysyimme lääkintävääpeliltä, että ehtisimmekö käymään kirjastorakennusta katsomassa, talon oli suunnitellut Alvar Aalto. Oppaamme sanoi, että ehkä tulomatkalla kävisimme rakennusta ihailemassa.

Matkamme jatkuu. Maisemat vaihtuvat. Liikennettä on vähän.

Pysähdymme vähäksi aikaa parkkipaikalle. Kapt. A. Pikkanen sanoi aikovansa mennä metsään. Ami sanoi viipyvänsä matkalla noin 20 minuuttia. Poikkesi metsään ja totesi, että asfalttitien suuntaisena metsässä luikerteli panssari ura. Uralla oli ajettu jäljistä päättäen raskaalla panssarivaunukalustolla. Tarkastin vasemman puoleisen uran, siellä näkyi samanlaisia jälkiä uralla tulosuuntaan.

Lintulan luostarin jälkeen ajoimme jonkun kilometrin. Kapteeni Aimo kertoi, että pysähtyisimme noin 10 km jälkeen hänen entisen kotinsa kohdalla. Talon kohdalla oli sopivan leveä kohta, johon voisimme pysäköidä hetkeksi. Astuimme ulos linjurista ja menimme paririviin pihan kohdalle. Aimo astui osaston eteen ja alkoi selvitellä eri talousrakennuksien käyttöä ennen talvisotaa. Rakennukset olivat nyt mielestäni käyttämättömiä. Päärakennuksen Aimo kertoi rakentaneensa partioretkien väliajalla oman metsänsä hirsistä. Asuinrakennus oli hyvä nyt vielä ilman ulkolaudoitustakin. Aimo oli siis meidän edessämme. Talon ulkoeteisen ovi avautui ja esiin tuli kiukkuinen mummo ja sivusta hyökkäsi karjalan karhukoira, joka ulvoi karmeasti ja kolautti hampaansa Aimon proteesijalkaan. Nopeasti koira lyö hampaansa kiinni Amin reiteen. Ami lyö nyrkillä koiran kuonoon tehokkaan iskun. Koira pyörtyy hetkeksi, koira oli ehtinyt purra Amin jalkaan karmean haavan ja sen hampaista putoaa repeytynyt kesäpuvun lahje repaleisena. Joukosta erkanee vääpeli kävelykepin kanssa. Koira saa kepistä lisävauhtia ja se pudottaa housunlahkeen keskelle pihaa. Ulvoen se kompuroi mummon syliin. Mummu ulvoo kuin palohälytin. Nopeasti ylimääräiset henkilöt nousevat linjuriin. Panssariprikaatin ylilääkäri ja lääkintävääpeli nostavat Amin autosta saadun huovan päälle.  Amin haava puhdistetaan. Amille annetaan jäykkäkouristuspiikki ja särkylääkettä. Lääkintävääpelillä on neula ja lanka paria tikkiä varteen haavaan, jonka koira oli repinyt kahakassa. Ami kertoo että hänen vointinsa on kohtalaisen hyvä ja Ami lepää tavaraosastossa paareilla. Matka jatkuu.

Matka jatkuu Piekiveen.

Tämä on viimeinen alue, joka oli ollut jatkosodan aikana suomalaisten hallussa. Isäni Armas Sirkku oli ollut siellä aina 1942 toukokuuhun saakka. Tämän jälkeen hänet oli määrätty Laatokan pohjoispuolelle arvioimislautakuntaan ja siellä hän oli ollut syksyyn 1943. Automme ajaa tukevaa tietä kohden Leningradia hiekkalettoalueen poikki. Itäpuolella on erikoinen näky, muutaman kilometrin päässä on meidän sotakorvauksena luovutettu panssarilaiva Väinämöinen. Se pysähtyy ja peruuttaa uomassa, jossa on kurainen vesi. Se ottaa vauhtia ja sähködieselvoimakoneet tupruttavat mustaa savua ja panssarilaiva ui eteenpäin letossa. Sillä raivataan kuivatuskanavaa lettoalueelle. Olin nähnyt em. taistelulaivan Turussa telakalla ja siihen oli asennettu uudet potkurit kuluneiden tilalle. Vuosi oli ollut 1946 ja kesäkuu. Olimme isä ja minä tutustumiskäynnillä Turussa. Isä myi silloin sieltä Kotiliesi Asunto-osakeyhtiöstä osuutensa. Naapurirakennuksessa oli Paavo nurmen koti. Isäni ja Paavo olivat luokkakavereita ja hyviä ystäviä molempien kuolinvuoteen 1977 saakka. Minäkin olin ostanut Nurmen vaatekaupasta armeijan kesäpitkän takin. vuosi oli 1958.

1. Saavumme Terijoen leirintäalueelle. Alueen portista kiitää sivuvaunullisella moottoripyörällä miliisi. Sivuvaunussa makaa ulvova turisti ja päällä istuu aseistettu miliisi. Ajamme siirrettävän hotellin pihaan. Toteamme, että majoitus on upeannäköinen. Siirrettävässä hotellissa on harjakatto ja se oli katettu vedenkestävällä pressulla. Huoneet olivat tarkoitetut 4 hengelle. Seinät oli verhoiltu, minusta tuntui siniseltä silkkikankaalta. Lattia oli parkettia. Huoneen nurkassa oli lavuaari ja kylmäkaappi. Seinällä oli pari sähköpatteria. Katto oli kangasta ja siinä oli myös ilmastointiputki. En tiedä kuka oli nimennyt vuodepaikat. Yksi vuoteista jäi ilman asukasta. Meidän kuljetustoimiston kanta-aliupseerit olivat nostaneet peräkärryn ulos. Nopeasti valmistui meille hyvät voileivät, joissa oli Suomesta tuotua kinkkua. Jokaisella oli oma muki teen tai kahvin juotiin. Hotellin päädyssä oli pesuhuone ja wc. Jälkimmäinen oli 2 jalan kuvaa ja pyöreä reikä. Oma WC paperi oli otettu mukaan. Tilat olivat hyvin siistit ja puhtaat. Aimo Pikkanen ontui hieman kun hän järjesteli meistä parivartioita, jotka kiertelivät ulkona yöaikana upeata hotelliamme. Varas, joka oli joutunut miliisien huostaan, osoitti että varkaita liikkuisi myös hotellimme tuntumassa.
2. Aamulla oli herätys ja kaurapuuroannos, voileivät ja aamukahvi. Maistuivat hyvältä hyvin nukutun yön jälkeen.

Valmistauduimme kaupunkiin lähtöä varten. Matkassa oli muutamia, joille Leningrad oli ollut jo tuttu paikka ennen talvisotaa. Ajoimme Nevan rantaa pitkin. Nevassa ui entisöity taistelulaiva, jonka suomalainen nimi oli Aurora. Aluksen etuosassa oli tykkitorni, josta oli 1 maailmansodan aikana ammuttu lähtölaukaukset Venäjän armeijan kapinan alkamismerkiksi. Kävimme laivan kannella.

Laiturin tuntumassa oli hyvin pukeutunut mies. Varusteet olivat samanlaisia kuin Hämeenlinnassa oli Neuvostoliitosta olevilla turisteilla.

Mies puhui hyvää suomen kieltä.. Hän kertoi olevansa Äänislinnasta oppikoulun musiikin opettaja. Hän oli saanut lomaa pari viikkoa Leningradiin sukuloimaan. Hän oli kuullut meidän puhuvan suomea. Hän tuli tervehtimään meitä ja sanoi voivansa olla meille avuksi matkamme sujumiseksi. Matkan johtoryhmä siirtyi sivummalle ja nopeasi teimme päätöksen, että ottaisimme oppaaksi Antti Kovasen. Hän oli varmasti Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten asettama tiedustelu-upseeri. Kysyin Antilta, mitä hän veloittaisi meiltä. Hän sanoi, ei mitään, koska hän on opettaja, ja voisitte maksaa hänen ruokailunsa meidän kanssamme. Pertti hoitaisi yhteyden Anttiin. Pientä murinaa olin kuuluvinani päätöksestä. Antti oli ihan hyvä opas ja tiedustelija.

Kävimme katsomassa tsaarien talviasuntoa ulkopuolelta. Kävimme myös katsomassa Nevan toisella puolella olevaa Pietari Suuren linnoitusta ja kirkkoa vain ulkopuolelta. Tulisimme tutustumaan paikkoihin tarkemmin. Kävimme myös Suomen rautatieasemalla. Asemalle tulivat myös Virosta tulevat junat. Laiturilla oli virolaisia, jotka olivat matkalla mahdollisesti Siperiaan. Matkavarusteet

paljasti, että matkalaisten mukana oli tarvikkeita kylmiin olosuhteisiin pitkää matkaa varten. Antti Kovanen oli kuullut, ettemme pääsisi Musiikkiteatteriin, koska sen näytökset olivat loppuunmyydyt. Ehdotti että me menisimme syömään lounaan Neva – hotelliin. Päätös tuli ja ajoimme hotellin eteen. Ovimies kertoi Antille, että emme voisi lounastaa hotellissa, koska hotellin ruokasalin katossa ollut ikivanha kynttiläkruunu oli pudonnut seisovan pöydän päälle ja lasinsiruja oli huoneessa paljon.

Lähdimme uuteen ruokapaikkaan. Putouksen syyn kuulin vuosia myöhemmin eräiltä reserviläisiltä ja kerron kuulemani nyt.

Toimme tiputanssin Neuvostoliittoon.

Meille selvisi nyt lopullisesti, ettemme pääse Musiikkiteatteriin. Emme olleet maksaneet pääsylipuista vielä mitään. Siis meille ei koitunut taloudellisia menoja varausmaksuina.

Antti Kovanen kertoi, että voisimme osallistua illalla Nevahotellin yöklubin tapahtumiin. Hän kysyi, montako henkilöä meitä lähtisi Antti Kovasen mukana. Yöklubiin lähti 17 nuorinta matkalaista. Loput lähtivät Terijoelle. Heille järjestyi joillekin 1944 taistelupaikkoihin tutustuminen. Kaikki matkalaiset olivat tyytyväisiä järjestelyihin. Antti Kovasen johdolla tutustuimme kaupungin nähtävyyksiin ja lopuksi tulimme Nevahotellin alaovelle. Kovanen  sanoi, että jääkää odottamaan tähän ja hän ilmoittaisi hotellin johdolle, että me tulisimme yöklubiin. Hän tarvitsisi 25 ruplaa natsajaiseen mukaansa. Annoin hänelle 30 ruplaa ja sanoin, että 5 ruplaa olisi hänelle em. maksusta. Antti häipyi hotellin uumeniin. Pojat sanoivat että meidän varat vietiin ja me jäimme rappusille. . Kohta Antti purjehtii paikalle ja hänen mukanaan on hotellin johtaja. Johtaja toivottaa meidät tervetulleeksi hotelliin ja hän meni katsomaan meille sopivaa pöytää ylhäältä. Ajamme kahdessa ryhmässä ylös yöklubin odotustilaan. Kohta meidät ohjataan pöytään jossa on 18 paikkaa varattu meille. Edellisten asiakkaiden ilta-ateriointi oli jäänyt kesken. Nopeasti meille tehdään tilaa ja istumme pöydän ääreen ja oikealle puolelle istahtaa Antti Kovanen. Nopeasti meille ojennetaan suomenkieliset tilauskansiot, joista alkupäästä näkyy kaviaaria, vihanneksia, patonkia ja juomaksi kuohuviiniä tai kivennäisvettä. Jälkiruuaksi olisi kahvia ja konjakkia sekä leivoksia.

Katselimme ympärillemme. Illallisvieraat olivat nuoria hyvin pukeutuneita paikkakuntalaisia. Nurkkapöydässä istui hyvin pukeutuneita iloisia ja nuoria naisia. Antti kysyy minulta onko meillä varaa tähän tarjoiluun. Hän sanoi, että tämä maksaisi musiikin opettajalle noin puolen vuoden tienestin. Vakuutin, että minulla on varat käytössä tähän tapahtumaan. Orkesteri on todella hyvä. Soittavat hyvin kauniisti nykymusiikkia..  Eräs meidän nuorista herroista tuli ja sanoi minulle, että oppaamme musiikin opettaja Äänislinnasta voisi tauon jälkeen soittaa meille hanurilla sooloesityksenä jotain sopivaa orkesterin säestämänä. Teehen tarvittiin natsajaista. Antti kertoi, ettei se tarkoita mitään lahjuksen suuntaa. Se olisi vain tarkoitettu teekupillisen nauttimisen korvauksesta tapahtumaan.

Tauon jälkeen Kovanen marssi orkesterin eteen. Hänelle ojennettiin hanuri. Antti korjasi hieman hanurin hihnoja. Orkesteri aloitti soittamisen jylhästi säkkijärven polkalla. Antti soitti soolokohdat upeasti. Lopuksi tuli Eldankka-järven jää -laulu. Venäläinen orkesterin jäsen lauloi edellä mainitun suomalaisen korsumusiikki kappaleen. Suosionosoitukset olivat todella mahtavat.

           Sitten ateriointi oli lopetettu ja me siirryimme selostamaan, millainen tanssi olisi tiputanssi. Nopeasti me opetimme askeleet ja orkesteri ryhtyi soittamaan sopivaa musiikkia. Riemu oli todella katossa, kuten Suomessa olisi sanottu. Jopa tiedustelupalvelun upseeri Antti Kovanen oli ylpeä että hän oli saanut avustaa meitä tiputanssin tuomisen Neuvostoliittoon ensimmäistä kertaa.

Palasimme Terijoelle. Linja-automme haki meidät siirrettävään hotelliimme. Antti Kovanen majoittui huoneemme tyhjään vuoteeseen. Selvästi hän oli tyytyväinen järjestelyyn. Viimeksi ennen kuin Antti nukahti hän kysyi, mitä me teemme Neuvostoliitossa ilman puolisoittemme seuraa. Sanoimme, että me olemme porukalla viettämässä iloista elämää Neuvostoliitossa. Sanoin Antille ettemme ole millään tiedustelumatkalla täällä.

Seuraavana päivänä kävimme Pietari Paavalin suuressa ja upeasti koristetussa kupolikirkossa. Isäni kertoi että em. kirkon torni oli näkynyt hyvin vuonna 1943. Hän oli kiivennyt kolmiomittauskartoitustorniin. Isäni oli päässyt jo kolmannen kerroksen tasanteelle, kun venäläisten tähystäjä oli nähnyt isäni ja he olivat ampuneet ilmeisesti ilmatorjuntatykillä.  Kranaatti oli mennyt ohi osumatta torniin. Armas Sirkku oli tullut nopeasti tornista alas. Hänen mielensä oli jäänyt tuo kullattu kirkon kupolitorni loppuikänsä ajan. Nyt astuimme sisälle kirkkosaliin. Kupoli oli lähes 100 metriä korkea. Tornin yläosasta roikkui köysi alas lattialle saakka. Köyden kodalle oli lattiaan piirretty asteikko. Köyden alapäässä oli heilurissa paino. tunnin vierailun aikana se oli siirtynyt eteenpäin. Opas kertoi, että tästä voitiin olettaa maapallon siirtyneen heilurin asennosta uuteen kohtaan. Oliko tämä totta vai vain näkymä, jäi ainakin askarruttamaan mieltäni.

Kävimme sitten ratikalla paikkaan jossa oli venäläinen panssarivaunu. Matka oli ollut aika pitkä. Meille kerrottiin että olisimme Volokolanskin valtatien loppupäässä. Saksalaisten eteneminen oli pysäytetty tälle paikalle. Paluumatka tehtiin maanalaisella junalla. Juna oli ajanut joitakin lyhyimpiä osuuksia maanpinnalla. Maanalainen juna ajoi päärautatie asemalle. Iso ratapiha oli aseman alla. Antti Kovanen osoitti yhä suurta luukkua. Hän kertoi, että luukun alla olisi ohjussiilo, jossa saattoi olla nytkin ydinlatauksella varustettu ohjus. Silmäkulmasta katsoin, ettei kenenkään pää kääntynyt katselemaan mahdollista ohjuskuilun kuilua. Kovasen kasvot olivat pettyneen näköiset kun päät eivät kääntyneet ja kukaan ei kommentoinut asiaa.

Vierailu Lenigradin alueen Poliisilaitokselle.

Meillä oli menossa viimeistä edellisen matkapäivän ilta, olimme käyneet kaupungin hautausmaalla kaatuneiden sotilaiden ja pommituksissa menehtyneiden siviilien hautausmaalla. Sankarivainajien haudalla paloi ikuinen tuli. Olimme ruokailleet iltapäivällä baarissa, ruoka oli hyvää ja annokset riittäviä.

Kävelimme reippaasti Talvipalatsin aukion yli Paavali Suuren patsaan juurella oleville penkeille. Selkämme takana oli pensaikko, joka oli puhjennut kukkaan. Monet olivat riisuneet nahkatakit. Ne olivat viikatut polville. Yhtäkkiä aseteknikkomme takaa syöksähtää mustaan verryttelypukuun pukeutunut mies. Mies nappaa aseteknikon nahkatakin ja vetäytyy takana oleviin pensaisiin. Teknikon syliin hän oli jättänyt nipun ruplia. Samassa syöksyy kaksi miliisiä paikalle ja pidättää teknikon,

sivummalla seisseen miliisin autoon syttyi sininen valo auton katolle. Auton sireeni ulvoi, kun auto kurvaa eteemme ja siitä purkautuu useampia hampaisiin asti aseistettuja miliisejä. Teknikko sullotaan poliisiautoon. Meistä kaksi ehtii myös autoon mukaan.

Kysymme oppaaltamme Antti Kovaselta, mitäs nyt tehdään. Kovanen näyttää siltä kuin tapahtunut pidätys oli myös hänelle täysi yllätys. Antti sanoo, että tapahtuma on väärinkäsitys ja pojat tulisivat varmaankin takaisin tapahtumapaikalle.

Pojat eivät palaa takaisin.  Antti ehdottaa että nousisimme linja-autoomme ja ajaisimme poliisiaseman ohi ja hän ja Palos jäisimme selvittämään, miksi eivät teknikkomme ja mukanaolijat palaa takaisin. Näin tapahtui. Linjuri palaisi Terijoelle ja me loput tulisimme perässä taxilla, kunhan asiat saataisiin järjestykseen.

Olimme pian poliisilaitoksen pihassa. Siirrymme poliisikomentajan virkahuoneeseen.  Komentaja on kenraaliluutnantin arvoinen miliisiupseeri. Meidän pojat ja aseteknikkomme istumme nyt vihreällä kankaalla verhotun pöydän ympärille. Komentaja on hyvin tympääntyneen näköinen tapahtumaan. Hänen avustajana on kaksi miliisiupseeria. Komentaja ehdottaa teknikolle 350 ruplan suuruista sakkoa takkikaupasta. Sanon, että teknikkohan oli ryöstön uhri, Antti Kovanen on esittänyt henkilökorttinsa komentajalle, joka tuntuu olevan nyt hermostunut. Hän kysyy miten olisi 120 ruplaa sakkoa ja nuhteet tapahtuneesta. Antti sanoo, että jos maksamme em. suuruisen sakon käteisenä, niin saamme kyydin ja lupatodistuksen ja ilmaisen matkan Terijoelle. Edelleen hän sanoo, että huomisen matkan hän voi hoitaa edullisesti tsaarien kesäpaikkaan. Suostumme ehdotukseen. Annan teknikolle yhteisestä kassasta 120 ruplaa ja komentaja antaa teknikolle kuitin maksetusta sakosta. Pihalla odottaa farmaritaksi, johon me mahdumme kaikki istumaan. Ensimmäinen pysähtyminen on Nevajoen ylittävällä sillalla. Matka jatkuu Terijoelle mukavasti ja melkein kaikki matkustajat nukkuvat sillalla. Sillalle on rakennettu hiekkasäkeistä este. Esteellä on ryhmä sotilaita ja konekivääri joka osoittaa meitä. Antti näyttää aliupseerille meidän lupalappumme ja meidän passimme. Matka jatkuu ja kaksi kertaa pysähdymme tarkastusta varten. Enää meidän passejamme ei tarkastettu. Saavumme Terijoen kesähotelliimme. Meille oli jätetty termoskannuun kahvia ja kasa voileipiä ja venäläisiä nakkeja. odottelemme seuraavan päivän seikkailuja.

Kirjoittanut Pertti Palos 27.4.2024. Hämeenlinna 0505613320

______________________________________________________________________________________________

SUKUKOKOUKSET KAUTTA AIKOJEN